Somen ääripäät yhdessä paketissa

Kuva lastenkirjasta, jonka tarina liittyy vahvasti tekstiin. Lue loppuun asti, niin ymmärrät. :)

 Opin tässä eräs päivä somesta jotain uutta. Se voi olla sekä ihanan vertaistuen paikka, mutta myös ihmisten joukkolynkkauspaikka. Minua jäi vaivaamaan eräs somekeskustelu, johon valitettavasti otin osaa, ja sain kokea somen molemmat puolet. Tuli sen verran kontenttia, että päätin kirjoittaa siitä nyt ihan omana aiheena.

Joku oli laittanut puskaradioon kuvan yleisessä käytössä olleesta kauppakeskuksen perhehuoneesta, ja kirjoittanut kuinka häntä ärsytti kun ihmiset eivät olleet lastensa perästä siivonneet leluja pois lattialta. Sinne oli tullut jo kommentteja muilta ihmisiltä, kuinka vanhemmat eivät osaa komentaa lapsiaan siivoomaan jälkiään tai kuinka sottapyttyjä aikuiset ihmiset voivat olla kun eivät siivoa lastensa jälkiä. Kuvaa katsoessani totesin, ettei siellä edes ollut mielestäni mitenkään sotkuista: kaksi pehmolelua lattialla, ja muutama leikkijunaradan osa, pöydällä pari paperilappua. Kirjoitin massasta erottuvan kommentin ystävälliseen sävyyn huomauttaakseni, ettei se lelujen siivoaminen esimerkiksi monen lapsen kanssa ole aina niin yksinkertaista, ja jos ei ole nähnyt miksi lelut on jätetty lattialle, kuinka ihmiset voi olettaa kyseessä olleen jonkun laiskan sottapyttyvanhemman. Kerroin myös, että itse kyseisessä paikassa käydessä pyrin siivoamaan jälkeni mahdollisimman hyvin. Jos syödään siellä jotain, niin heitetään roskat roskiin ja muruset pois ruokailutilasta, ja jos jtn vahinkoja sattuu niin nekin siivotaan. Lelutkin yritetään aina siivota pois, mutta joskus lähtötilanteissa se ei aina ole helppoa ja meilläkin on varmasti joskus jäänyt jokunen lelu lattialle.

Jotkut ihmiset ja varsinkin ne on yleensä yhden tai kahden lapsen, yksösten, vanhemmat jotka eivät vain käsitä vaikka vääntäisi ratakiskosta, että monikoiden kanssa voi ajoittain olla niin paljon hälinää, että kaikki huomio menee siihen, kun niitä vahtii ja yrittää selviytyä kaikkien lasten kanssa turvallisesti pois. Kun kaksoset juoksee eri suuntiin ja nauraen heittelee leluja kielloista huolimatta ja esikoinen saa itkupotkuraivarit kun ei halua vielä lähteä kotiin, niin siinä on jo itsessään tehtävä kun saa kaksosilta vaihdettua vaipat ja puettua, ja vaikka esikoinen osaa pukea itse niin se ei uhmakiukuissaan välttämättä niin suostu tekemään ja hänetkin on puettava. Ihmisiä ramppaa ovesta ja on vahdittava, että kukaan lapsista ei siinä sivussa karkaa siitä ennen aikojaan omille teilleen. Kaksoset on laitettava rattaisiin ja ne huutaa sillä aikaa kun pukee huutavaa ja rimpuilevaa uhmakohtauksen saanutta esikoista. Aina se ei mene näin. Joskus siivotaan kaikki hauskana leikkinä yhdessä, puetaan kiltisti vaatteet ja lähdetään sulassa sovussa. Mutta halusin tuoda esille, että joskus on tilanteita, että ne muutama hassu lelu lattialla on viimeisenä mielessä. Jos ei ole nähnyt tilannetta, miksi joku on jättänyt lelut levälleen, niin ompa sen vanhemman, jolla on ollut kiire lähteä esimerkiksi juuri vastaavassa hälinätilanteessa, ja joka mahdollisesti tuntee muutenkin riittämättömyyden tunnetta, niin mennä lukemaan jälkeenpäin vielä puskaradiosta moista joukkolynkkausta. Eihän sitä tiedä, voihan se ollakin joku joka on vain välinpitämättömästi jättänyt ne lelut sinne lattioille, mutta onko tuo niin maata kaatava asia tai sellainen asia että jonkun päivä menee noin pienestä pilalle?

Kuten arvata saattaa, minun massasta poikkeava kommenttini sai osakseen hirveää syyttelyä, että kyllä lastensa jäljet pitää jokaisen vanhemman siivota yleisistä tiloista. Kyllä minäkin voin huudattaa lapsiani rattaissa ja siivota siinä huutokuoron säestämänä ne lelut pois lattioilta jos huonosti kasvatetut, uhmaikäiset ja tottelemattomat lapseni eivät niitä siivoa. Kaltaisillani sottapytyillä ei ole kuulemma mitään asiaa ihmisten ilmoille. Aloittaja kertoi että kyllä hänkin kahden lapsen kanssa siivoaa heidän jälkensä, kun ottaa pienemmän vain syliinsä ja siivoaa. Kun huomautin, että uhmaikäisten kaksosten kanssa se ei onnistu noin, niin sain jopa kommentin että "no onneks mulla ei oo kaksosia!". Eikä hän olis kyllä osuvammin voinut sitä ilmaista! Ei niiden kaksosten kanssa sellaiset ihmiset todennäköisesti pärjäiskään, joilla menee päivä pilalle parin hassun lattialla lojuvan lelun takia. :DD Ehkä sellaisilla turhanpäiväisistä asioista valittajilla on vain elämä niin helppoa, että on aikaa kiinnittää huomiota moisiin pieniin epäkohtiin näkemättä kokonaiskuvaa? Ja on muuten aika rumasti sanottu monikkoäidille, vai mitä? Samoin nämä, että "ei varmaan pitäis tehdä lapsia ollenkaan, jos ei pärjää niiden kanssa". Minä en ole tietoisesti valinnut tehdä kaksosia. Me ajateltiin miehen kanssa, että tehdään esikoisen jälkeen pienellä ikäerolla toinen lapsi, niin on sitten tytöllä leikkikaveri. Noh, sieltä tulikin identtiset kaksoset, ja yhtäkkiä meillä olikin kolme pientä lasta. Vaikka meidän arki on välillä haastavaa, niin kyllä minä olen onnellinen kaikista meidän lapsista, ja ajattelen silti että lapset ovat lahja. Jokainen lapsi on yhtä tärkeä ja rakas. Ja kiitos.. huolenpidosta? :D Minä kyllä pärjään lasteni kanssa ihan hyvin tilanteiden haastavuuteen nähden, vaikka meidän perästä saattaakin joskus jäädä muutama lelu lattialle. Joskus pienten lasten kanssa vaan tulee niitä tilanteita, että joutuu vähän priorisoimaan ja se voi sattua sekä kotona, että ihmisten ilmoilla. Silti meillä on ihan yhtä suuri oikeus käydä ihmisten ilmoilla, vaikka joidenkin ihmisten mielestä lapset ei saa näkyä tai kuulua. Jokainen meistä aikuisistakin on hyvä ihme sentään ollut lapsi. Eri asia olisi valittaa ja aiheesta ärsyyntyäkin jos joku olisi tehnyt selkeästi ilkivaltaa yleisissä tiloissa. Jos näen muutaman lelun yleisen tilan LEIKKIHUONEEN lattialla, kertoo se minulle että siellä on varmaan leikkinyt jonkun lapsi. :D Kuten mainitsin, niin itse PYRIN PÄÄSÄÄNTÖISESTI siivoamaan jälkemme ja lelut lattioilta yhdessä lasten kanssa tai yksin, joten ensimmäinen ajatus tuon "sotkun" taaksensa jättämisestä ei suinkaan ole se, että joku on sen välinpitämättömyyttään tehnyt, vaan että niillä ihmisillä on voinut olla tilanne päällä tai jokin muu hoppu, ja on jouduttu priorisoimaan.

Kerran meillä kävi juuri kyseisessä paikassa niin, että yhdelle lapsista tuli epilepsiakohtaus kesken leikkien. Siivottiin kyllä kohtauksen sivutuotteena tulleet oksennukset lattialta, mutta eipä siinä ambulanssiin lähtiessä tullut mieleenkään jäädä sen kummemmin keräilemään lattioilta leluja, kun lapsi oli kiire saada sairaalahoitoon. Vaikka tämä on aika ääripäätilanne, mistä sen tietää, jos jollain on tullutkin joku hätä poistua syystä tai toisesta paikalta? Ja onko järkevää mennä spekuloimaan, jos ei tiedä asiasta mitään? Syy miksi tämä asia meni mulla niin tunteisiin, oli juurikin se, että ajatella jos olisin lapsen kanssa sairaalassa joutunut kohtauksen jälkeen lapsen kohtauksen jälkiunta vahtiessa somea selatessani törmäämään moiseen keskusteluun, niin millainen olo mulle olisi siitä tullut kun ihmiset spekuloi ja joukossa haukkuu, kuinka huono vanhempi ja hirveä sottapytty aikuinen ihminen tuollaisen sotkun kehtaa jättää taakseen.

Minua jäi asia vaivaamaan ja laitoin myös kyseisestä aiheesta monikkoperheiden ryhmään aloituksen ja kysyin, että olenko muka huono äiti kun meidänkin jäljiltä saattaa yleisiin leikkipaikkoihin jäädä jokunen lelu lattialle, kun en vain joskus yksinkertaisesti onnistuneesti pysty niitä joka ikinen kerta sieltä keräilemään. Monikkoperheiltä sain onneksi paljon ihania kommentteja ja ymmärrystä. Yleensä muut monikkoperheet on juuri niin ihania yhteen hiileen puhaltajia, jotka ymmärtää ja tukee toisiaan.<3 Tietenkin joukossa piti olla sitten näitäkin, että kyllä se on vain organisointikysymys, että ei HÄNEN kaksosten jäljiltä jää ikinä sotkua. Oli myös huono juttu "niputtaa ja mustamaalata" kaikki monikkoperheet "vetämällä esiin monikkokortti", niinkuin väittäisin, että kaikilla monikoilla olisi muka vaikeampaa. Oikaisinkin tämän, että hain kyseisellä aloituksella vertaistukea niiltä vanhemmilta, joilla ON haastavaa kyseisen asian kanssa (vaikka olisi sen luullut jo siitä aloituksestakin selvinneen).

Tämäkin vielä, että eihän se lapsi yleensä mene rikki, vaikka sitä huudattaakin rattaissa, mutta meidän kaksosilla sattuu olemaan epilepsia, ja jopa ylimääräinen stressi voi mahdollisesti heillä laukaista epilepsiakohtauksen, niin että en todellakaan mielelläni huudata lapsiani rattaissa enempää kuin on välttämätöntä. (Ja kuitenkin rattaissa heitä on vielä tässä vaiheessa turvallisempi siirtää paikasta toiseen kuin se, että yrittäisi paimentaa heitä jossain kauppakeskuksen parkkipaikalla, vaikka puhetta jonkin verran ymmärretään ja käskyjä, mutta niin pienillä ei itseimpulssit vielä riitä täysin niitä käskyjä tottelemaan.) Se on sitä asioiden priorisointia, jollaista oppii kun kokee paljon kuormittavia tilanteita, kuten vaikka juurikin niitä lasten epilepsiakohtauksia. Neurologian osastolla meitä on kannustettu, että lasten kanssa tulee elää kuitenkin normaalia arkea ja on hyvä käydä kodin ulkopuolellakin välillä. Se on lasten kehityksen kannaltakin hyvä - ja vanhempien mielenterveyden.

En yhtään ihmettele, että mielenterveysongelmat ovat olleet nousussa jo pitkään. Joillakin kotiäideillä se voi olla henkireikä, minullakin, että välillä pääsee sekä itse että lapset neljän seinän sisältä johonkin liikkumaan. Meilläkin vielä rajoittaa paljon, kuinka kauas kotoa ja keskussairaalaa uskalletaan poistua vielä tässä vaiheessa ja vasta opetellaan varovasti kodin ulkopuolella liikkumista. Lisäksi vielä kolme pientä lasta, joiden turvallisuuden vuoksi on tärkeää miettiä, että leikkipaikka on varmasti turvallinen, kun lapsia on enemmän kuin käsiä/aikuisia. Ei tuollaiset ainakaan kannusta ja rohkaise ketään lähtemään ihmisten ilmoille, kun saa olla kaiken lisäksi vielä niin varuillaan, ettei  vaan tee jotain jonkun ulkopuolisen mielestä väärin, ja heti olla joukkolynkkaamassa paikallisessa puskaradiossa. Ehkä se on myös tuo some itsessään, sillä en ole kokenut irl mitään vastaavaa ihmisten leimaamista ja haukkumista. Somessa on vaan varmaankin niin paljon helpompi mennä spekuloimaan, haukkumaan ja lynkkaamaan muiden ihmisten asioita, kun se kyseinen ihminen ei ole fyysisesti siinä naamat vastatusten läsnä.

Se on suorastaan surullista, kuinka monet ihmiset ovat nykypäivänä niin orientoituneita mustavalkoajatteluun ja sosiaalisen median kautta tapahtuvaan sanalliseen laumalynkkaamiseen, etteivät edes tahdo yrittää ajatella asioita itsenäisesti eri vinkkelistä. Ja sitten on vielä sellainen asia kuin ryhmäpaine. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Tähän haluan vielä jakaa lastenkirjasta erittäin osuvan tarinanpätkän:

"Mur (karhun nimi) kyyristeli pienen katajan takana. Kataja on havuineen tiheä kuin pensas, aivan kuin tuuhea maasta törröttävä tupsu. Sellaisen puun taakse mahtuu pieni karhu piiloutumaan hyvin.
"Ketäs sinä vakoilet?" kailotti Kettu aivan Murin olan takaa ja rikkoi hiljaisuuden.
"Shh", suhahti Mur ja kuiskasi: "Tuota pöllöpuuta minä katson."
"No sitä sietääkin ihmetellä", Kettu naurahti. "Turha pelätä, että nuo pöllöt kuulisivat mitään muuta kuin oman äänensä. Kammottava mekkala!"

Mur oli jo jonkin aikaa tarkkaillut suurta kuusta, jonka jokaisella oksalla istui monta pöllöä, vieri vieressä toistensa kanssa. Puun oksat notkuivat pöllöjen painosta. Rungon jokainen kolo oli asutettu, ja jokainen sen kannattelemista pöntöistä oli täynnä.
"Miten kummassa oksat kestävät katkeamatta noiden pöllöjen painoa?" Mur ihmetteli. Pöllöt eivät jättäneet vanhaa kuusta koskaan. Ne vain kököttivät sen oksilla ja pulisivat niin, että puuta ympäröi huutava meteli. Meteli houkutteli uusia pöllöjä, ja oksat taipuivat entisestään.

Mur oli aina ihaillut noita suuria lintuja, mutta nyt se ei tiennyt, mitä ajatella. Tavallisesti pöllöt olivat omien aukeidensa, soidensa ja metsiensä yksinäisiä valtiaita. Ne lensivät uljaina pitkiä matkoja ja tiesivät monenmoista. Mutta nyt ne vain puputtivat ja pulisivat tuossa tungoksessa toistellen jotain, mikä vaikutti olevan vain yhtä ja samaa.

"Tämä hulluus sai alkunsa, kun se sarvipää muutti puuparan latvaan", Kettu tokaisi. "Kuusipolo vain sattui olemaan siinä mihin se laskeutui. Asettui kodiksi vanhaan oravanpesään ja alkoi pulista", Kettu kertoi, eikä se selvästi jaksanut ymmärtää, mikä pöllöjä vaivasi.

Ylimpänä latvustossa keikkui Sarvipöllö. Se kurkki sieltä öistä taivasta ja tulkitsi taivaan merkkejä suureen ääneen. Sarvipöllö pulputti ja pulisi, ja muut pöllöt toistelivat huhuillen sen sanoja.

Alimmilla oksilla istuvat pöllöt tuskin edes tiesivät, mitä Sarvipöllö oli alun perin sanonut. Niin paljon pulinaa ja huhuilua tarttui jokaiselta oksalta puputuksen sekaan. Metelin varistessa oksalta oksalle möly voimistui, ja pöllöt tuntuivat olevan kaikesta Sarvipöllön kanssa samaa mieltä. Ja yhtä mieltä ne olivat keskenänsäkin.

"Se lukee tähtiä ylösalaisin", Mur totesi. Ja totta se oli. Sarvipöllö seisoi keikkuvassa pesässään päällään ja tiiraili tähtiä korkeuksiin sojottavien jalkojensa välistä.
"Se tulkitsee yötaivaan merkkejä ihan miten sattuu", Kettu huokaisi.
"Tuossa puussa asui kerran pieni käpylintukin", Mur kuiskasi. Tavallisesti metsän puissa pienen linnun ääni saattoi kuulua neulasten ja lehtien seasta siinä missä suurenkin, mutta pöllöpuun oksilla istui vain ja ainoastaan pöllöjä. Muille ei ollut tilaa.

Ilta illalta meteli yltyi, kun puuhun änkesi taas uusi pöllö, joka yhtyi mekkalaan. Oli vaikea erottaa, kuka huhuili ja kenelle, saati sitten mitä. Varmaa oli vain, että huhuilun oli aloittanut pöllö, joka keikkui kuusen latvassa ja luki tähtiä pää alaspäin.
"Jos vain istuu oksallansa, on kai mahdotonta nähdä koko puuta", Mur kuiskasi. "Eivätkö pöllöt edes puuhun tullessaan nähneet, että pöllö latvuksissa keikkuu ylösalaisin?"
Siihen kettu tyytyi sanomaan: "Totta kai näkivät. Suuri meteli vain sai ne ajattelemaan, että jokin mikä on aivan nurinkurin, voi olla täyttä totta."

- Tämä oli kirjasta Mur ja metsän ilta, tarina nimeltä Pöllöt.

Tässä tapauksessa pieni käpylintu meni pienellä, massasta erottuvalla äänellään piipittämään pöllöpuuhun, että "tiesittekö, että Sarvipöllö keikkuu huojuvassa latvassa ylösalaisin tulkitsemassa taivaan merkkejä", ja pöllöt jatkoivat vain samaa höpinän pulputustaan. Silti ajattelen, että on hyvä olla niitä rohkeita, hiljaisia käpylintuja, jotka huomauttavat pöllöille kokonaiskuvan hahmottamisesta. Ehkä jotkut niistä pöllöistä, tai ne pöllöpuuhun äänen perässä suunnistavat pöllöt, tajuavat havahtua miettimään asioita itsenäisesti. ;) (Ja ihan varmuuden vuoksi, jos joku tästä keksiikin loukkaantua, niin en pidä itseäni muita ihmisiä viisaampana tai ketään ihmisiä pöllöinä, vaan puhun tarinaan liittyvin vertauskuvin, jos sitä nyt ei jostain ihmeen syystä tajua jokainen lukija itse päätellä. :D Tulin alunperin ja luultavasti aina tulen pohdiskelemaan täysin ystävällisin mielin tätä ja muulloinkin havaittua mysteeristä someilmiötä. Pääpointtina tässä se, että se on hyvä, että meitä itsenäisiä, massasta erottuvia sirkuttajiakin löytyy, jotka osaavat ja uskaltavat katsoa asioita myös eri vinkkelistä. :) )

Koin myös tarpeelliseksi jakaa tämän asian somessa, jotta saisin edes jotenkin valmiiksi horjuvan ihmisarvontunnon rippeeni takaisin ja edes niiden, jotka tätä lukevat, pohtimaan asioita muutenkin kuin mustavalkoajattelun tavoin. Ollaanhan muille ihmisille ystävällisiä, empaattisia ja avarakatseisempia - myös täällä somessa? :) <3 Empatiakyky on juuri se ihmisten ihmeellinen voimavara, mikä erottaa meidät toisiaan raa'asti raatelevista petoeläimistä.