Mulla oli eka koekin tällä viikolla ja maanantaina ois jo seuraava. Lypsämäänkin pääsin koulun navetalla taas ja olihan se ihan jännää ja mukavaa - niinku aina. :) Pääsin myös ekaa kertaa trimmaamaan koiraa ja voin sanoo että se koira koki melkoisen muodonmuutoksen! :D Se muuttui pienestä karvan peittämästä pallerosta kääpiösnautseriksi. Karvojen alta löytyi silmätkin ja sitäkös ihmetteli myös itse se koira, kun otsatukan leikkaamisen jälkeen maailma avartui kummasti. x3
Sitten itse asiaan! Oon tässä jo jonkin aikaa miettiny että kirjottaisin tästä aiheesta, kun se niin paljon on pyöriny mielessä ja vaikuttaa mm. mun jokapäiväiseen elämään ja mielialaan. Se on nimittäin mun oman pään sisällä oleva vääristynyt kuva minusta itsestäni. Tällä tarkoitan siis ruumiinkuvaani, eli millaisena näen itseni ulkoisesti.
Tää kaikki varmaan juontuu siitä, kun olin koko pienen ikäni alipainoinen. En ikinä nähnyt itseäni liian laihana. En ikinä edes ajatellut sitä, kuinka lihava tai laiha mielestäni olin. En yksinkertaisesti vaan välittänyt siitä. Tiedäpä tuota, oliko se nyt hyvä vai huono asia. Hyvähän se on, ettei välitä ulkoisesta olemuksesta ja että se sisin on tärkeintä. Toisaalta taas en millään tahtonut nähdä sitä, että olinhan mä nyt ihan liian laiha ja se ei ollut kovin terveellistä. Yhtenä päivänä katselin minusta otettuja vanhoja kuvia ja järkytyin, miten sairaalta ja laihalta oonkin joskus näyttäny.
En nyt sanoisi, että mulla mitään syömishäiriötä olisi ollut, tai ainakaan en myönnä. Mä oon vaan tosi tosi nirso ruuan suhteen ja jostain syystä se syöminen välillä unohtuu tai muuten vaan ei huvita tai kiinnosta. Välillä tulee myös sellaisia ruokaällötyskausia, jolloin juuri mikään ruoka ei meinaa maistua. Joskus saan vieläki taistella että saisin edes yhden perkeleen jogurtin vedettyä naamaan, jotta jaksaisin aamun koulussa. :D (Tuosta syömisen unohtelemisesta mainitsen tähän väliin, että nytkin rupesin ihmettelemään kun päätä särkee. Tajusimpa taas, että oon viimeks syöny seitsemän aikaan aamulla ja kello on nyt puoli kolme iltapäivällä. Hupsista!)
Joskus aikaisemminkin kerroin siitä, kun mun kouluterveydenhoitajatkin patisti mua aina syömään ja ihmettelivät, että miten voin olla niin laihassa kunnossa. Jotkut opettajat pakottivatkin mua pienenä syömään ja vahtivat vieressä mun syömistä, mutta se nyt vaan pahensi tilannetta ja mun suhtautumista ruokaan. En ole katkera heille, kun hyväähän ne tarkotti. Lopulta se muuttui myös niinpäin, että kun kukaan ei myöhemmin enää vahtinut, niin minähän en syönyt kun ei ollu kerta pakko. Yläasteellakin saatoin pärjätä päivän yhdellä näkkileivällä ja sanoa kotona, että olisin muka syönyt koulussa. Karkki ja suklaa kyllä maistui silloin tällöin.
Sitten joskus yläasteen lopulla tai lukion alkupuolella tapahtui ihmeellinen muutos. Löysin nimittäin liikunnan. Innostuin rullaluistelemaan ja jossain vaiheessa kävinkin lähes joka päivä luistelemassa pidempiäkin matkoja. Joka kerta minut valtasi se ihana euforinen olo, kun pääsin luistelemaan. Ei tarvinnu ajatella yhtään mitään ja sain vain keskittyä siihen suorittamiseen. Samalla tavalla löysin myös uimisen. Kävin kerran tai kahdesti viikossa uimahallissa pulahtamassa kilometrin tai kahden ja se ihmeellinen euforinen olotila taas tuli joka kerralla. Se suurin ihmetyksen aihe tulee tässä: kun liikuin paljon, ruoka alkoi maistua. Mun keho käski syömään ja mieli pehmeni ruuan suhteen. Aloin syömään ihan oikeesti RUOKAA! :D
Mua niin huvittaa, kun tää kaikki oli niin pienestä kiinni. Jos joku olis aikasemmin ehdottanu mulle että "mitäs jos kokeilisit löytää oman liikuntalajin?" ja oisin ihan huvikseen vaan kokeillu ja innostunu jostain edes vähän aikasemmin, niin oisinkohan mä ruennu jo sillon syömään paremmin? Ehkä en olis ollut puolta tähänastisesta elämästäni ylilaiha ja "sairas"? Tätä oon miettiny monesti ja tullu siihen tulokseen, että lapsia pitäis koulussa enemmän kannustaa liikkumaan. Ei kilpailemaan, vaan löytämään se liikkumisen ilo ja ehkä jokaiselle sopiva lajikin. Eihän sieltä peruskoulusta ole tarkoitus saada olympialaisiin kilpailijoita, vaan kannustaa niitä lapsia liikkumaan jatkossakin ja muutenkin elämään terveellisesti.
Minusta tosiaan tuli sitten ihan normaalipainoinen, kun liikuin ja aloin syömään jollain tasolla terveellisemmin. Lihasmassaakin tuli jonkin verran ja sain jopa kehuja muuttuneesta ulkoisesta olemuksestani. Ainut, mikä ei pysynyt kaiken tämän muutoksen vauhdissa oli mun pieni, tolaltaan mennyt mieleni. En ollu omasta mielestäni missään vaiheessa ollu liian laiha, niin nyt normaalipainosena omaan silmääni näytti oudolta olla normaalipainonen. Tätä on tosi vaikee selittää, mutta toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkotan. Mun ruumiinkuva on siis aina ollut vääristynyt. Moni muu normaalipainoinen tai vähän ylipainoinen saattaa/ on joskus ottanut sen loukkauksena, kun en ole tyytyväinen omaan ulkomuotooni ja onkin sanonut että "jos sinä oot muka joku läski, niin mikäs minä sitte oon?!".
Edelleenkään en katso ihmisissä sitä, kuinka paljon kenessäkin on sitä läskiä. Ihmisen määrittelee mun mielestä se sen sisin olemus - paitsi itsessäni. Kun mulle oltiin tarpeeks paljon toitotettu sitä, että etkö sinä nyt tajua, kuinka laiha oot, niin myöhemmin mä rupesin sitten välittämään mun omasta omasta ulkoisesta olemuksesta vähän liikaakin. Dissaan itteeni vielä tänäkin päivänä ihan liikaa. Jokainenhan näkee itessään ne viat, mutta itse näen ne vieläpä vääristyneen liioitellusti.
Mistä sitten tiedän, että mun ruumiinkuva on vääristynyt? Siitä, kun joku toinen puhuu minusta hoikkana tai laihana ihmisenä ja hätkähdän mielessäni, kun en näe itse itseäni mitenkään laihana. Päinvastoin. Tai, kun joku kehuu minua kauniiksi ja näen mielessäni vain kaikki omasta mielestäni rumat asiat. Mietin myös usein, millaisena muut oikeasti minut näkevät ja millaista olisi ihan oikeasti itsekin nähdä joskus itsensä sellaisena.
Joskus aikaisemmin tuo vääristynyt ruumiinkuva aiheutti mulle ihan hirveetä päänvaivaa. En kelvannut itselleni ollenkaan ja vihasin itteeni paljon. Liikkuminen on kuitenkin aina lievittäny niitä tuntemuksia ja saanu paremmalle mielelle muutenkin. Olen alkanut myös pikkuhiljaa hyväksyä itteeni sellaisena kun oon. Yrittäny luoda sellaista realistista kuvaa itsestäni. Suurin edistysaskel mulle oli kuitenkin se, että myönsin itselleni mun käsitykseni omasta ulkomuodosta olleen vääristynyt. Siitä se lähti pyörimään ja luulempa, että tää tulee olemaan oikea elämänprojekti opetella olemaan itselleen armollisempi ja opetella näkemään itsensä realistisesti.
Tällä hetkellä olen edennyt siihen, että olen huomannut minulta löytyvän joitain lihaksia. :D Yritän ymmärtää olevani sporttinen, en läski. Tykkään myös meikkaamisesta, lävistyksistä ja hiusten laittamisesta, ja yritän olla ajattelematta niitä rumia, pienenpieniä arpia naamassani, joita kukaan muu ei huomaa. Yritän katsoa itseäni eri tavalla, kokonaisuutena. :)
 |
| Näiden kokovartalokuvien laittaminen vaatii multa aina paljon miettimistä, että viitsiikö ja kehtaako. |
