perhosia vatsassa

Moimoimoii! On muute "pikkasen" parempi fiilis kun viime kerralla tänne kirjoittaessa oli! :D Kun huomasin, että ulkona liikkumisesta tuli niin hyvä olo, niin lisäsin sitten ulkotreenien määrää ihan kunnolla. Sain mun ikivanhan ruostepaskapolkupyöränkin takaisin, kun siihen vaihdettiin uusi rengas vääntyneen tilalle. Kyllähän tuo vieläkin tuntuu olevan jotenkin vääntynyt, kun ihmeellisesti venkuttaa ajaessa puolelta toiselle, mutta jospa sillä vielä ajelis siihen asti, kunnes on rahaa ostaa parempi ja ihan uus pyörä! :D

Kouluasuntolalla oon käyny pari kertaa rullaluistelemassa koulupäivien jälkeen. Rullaluistelu on kyllä aina yhtä ihanaa, mitä nyt joka vuoden ensimmäisillä luistelukerroilla aina saakin pelätä henkensä edestä, ennenku siihen luisteluun taas tottuu. Ehkä ne rullistelulenkit onkin just siks niin kivoja, kun ne on aina niin jännittäviä...? ;)

Hankin mun iPhoneen tollasen SportsTracker-ohjelman. Kun pitää kännykkää mukana lenkeillä ja pistää tuon päälle. niin se mittaa matkan, ajan, vauhdin, ylämäet ja alamäet - siis ihan kaiken. Se on aika koukuttavaa, kun voi sitten tarkkailla niitä jälkikäteen ja yrittää parantaa tulosta seuraavalla kerralla. Tuo kaksituntinen kävelylenkki on tehty koiran kanssa, ja sen aikana käytiin koirapuistossa, jonka jälkeen tehtiin juoksu-/kävelylenkki metsässä. Koirapuistossa saattoi vierähtää tovi; siksi kesti niin kauan. Pysähdeltiin myös useasti juoksupyrähdysten välillä, kun minä halusin kuvailla maisemia. :) Tässä niitä kuvia siltä reissulta:

Ketunleipiä :)

Siellä ui sorsa. Siks Mindi on tollee kyyryssä. :D

Siis oikeesti, kenelleppä ei tulis parempi fiilis, kun liikkuu tollaisissa maisemissa! Tosta luontopolusta on tullu mun paras fiiliksenparantaja ja stressinpoistaja. :)

Mitäs mulle muuten kuuluu? Noh, kai mä tässä vaiheessa jo voin sen paljastaa, on se jo tässä vaiheessa niin varmaa. Meen nimittäin kolmen viikon päästä naimisiin! :) Kyllä vaan, mulla vaihtuu sukunimi ja tästä neidistä tulee pian rouva elikkäs vaimoihminen. :D Täytyy myöntää, että vaikka yritän aina olla stressaamatta asioista, niin kyllähän näin iso asia on jo jännittänyt - sillee hyvällä tavalla, niinku ois perhosia vatsassa. Valmisteluihin on uponnu ihan tarpeeks rahaa (onneks ois tarkotuksena juhlia häitä vaan kerran tässä elämässä), ja aikakin on hurahtanut äkkiä. Tuntuu, että vasta niitä oltiin suunnittelemassa ja nyt tässä on enää muutama hassu viikko aikaa h-hetkeen. Ukko on parhaillaan omissa polttareissaan - mulla ne on vielä edessä. Saas nähdä, mitä jännää tytöt mulle keksii. ;)

Mutta nyt tämä neiti lähtee nauttimaan iltateetä linnoittuen viltin alle sohvalle. Moido! ;)

rikki, epäkunnossa

Mun täytyy varottaa, tää postaus tulee olemaan angsti johtuen mun tämänhetkisestä fiiliksestä. Joten jos etsit päivääsi piristystä täältä, lue mieluummin mun seuraava postaus. Halusin vaan purkaa mun ajatuksia tänne siinä toivossa, että saisin pääni tyhjäksi ja fiilis paranis.

Mulla on kaikki hyvin. Kai. Ainakin päällisin puolin mun elämässä on kaikki paremminki ku hyvin. Heräsin vaan viime yönä taas painajaisiin. Nään niitä aina ajoittain semmosissa ryppäissä, joiden aikaan mieli on vähän maassa. Saattaa tulla pitkiäkin aikoja, jolloin en nää niitä ollenkaan ja tällöin fiiliskin pysyy hyvänä. Nyt taas vaan tuli tämmönen paskafiiliskausi, joka luultavasti johtuu stressistä tai väsymyksestä tai sekä että. Näiden painajaisten sisällöstä tai syistä en ala sen kummemmin avautumaan - vanhoilla traumoilla ja kaikilla ikävillä asioilla on vain tapana kaivautua tuolta mielen syövereistä stressiaikoina vaivaamaan alitajuntaa ja unia.

Nuo kaikki vanhat traumat ja ihan kaikki aikaisemmin kokemani asiat ovat aiheuttaneet minulle sen, että luottamukseni ja uskoni ihmisiin on horjunut useaan otteeseen, milloin mistäkin. Tämä taas aiheuttaa usein sen, että kun mieli on maassa ja kaipaisin eniten tukea, sulkeudun. En tahdo vaivata muita omalla pahalla olollani, enkä toisaalta usein uskallakkaan avautua mieltäni vaivaavista asioista. Kun taas sulkeudun, ylläripylläri: tunnen itseni yksinäiseksi. Kun tunnen itseni yksinäiseksi, ei se ainakaan helpota masentavaa oloa. Se on kuin oravanpyörä. Tällaisina aikoina tunnen itseni jotenkin rikkinäiseksi. Kuin olisin epäkunnossa, kun en edes kykene olemaan tarpeeksi sosiaalinen tai kykeneväinen luottamaan ihmisiin senkään vertaa, että voisin kertoa muille, mikä minulla on. Onneksi en kuitenkaan ole yksin. Olen todella onnellinen varsinkin siitä, että on olemassa oma rakas, joka tuntee mut läpikotaisin ja jolle tiedän uskaltavani avautua ja tiedän sen tukevan ja ainakin haluavan piristää mua. (Kiitos, kulta <3) Se auttaa jo pitkälti.

Mutta vaikka niitä välittäviä ihmisiä olisikin ympärillä ja painii omien demoniensa kanssa, ei niistä pääse lopulta eroon muutoin kuin omin avuin. Voihan niistä puhua - se helpottaa - mutta jotta voi oikeasti piristyä, täytyy sen lähteä omasta itsestä. Ei saa jäädä rypemään pahaan oloon. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, täytyy päättää omassa mielessään, että "Nyt mä piristyn!" Täytyy asennoitua uudestaan, tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli. Liikkuminen on yksi tosi hyvä keino piristää itseään. Itsekin kävin eilen rullaluistelemassa ja tuli siitä ainakin loppuillaksi parempi olo. Ja tässä olen taas tekemässä lähtöä kuntosallle, niin saan tästäkin päivästä endorfiinit jylläämään ja parantamaan oloa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Huomenna pääsen lähtemään taas takaisin kotiinkin rakkaan ja lemmikkieni luo. Kyllä tämä taas tästä hyväksi muuttuu! :) Kiitos, jos olit tarpeeksi kiinnostunut lukemaan tämän loppuun asti <3 Ootte kaikki tosi tärkeitä mulle, ihanaa että ootte ihmiset olemassa!

P.s. Mulle tuli nyt jo parempi olo :)