Lasten epilepsiakohtausten aiheuttama ahdistus

Terapeuttini pyysi minua joskus kertomaan kuvainnollisesti, millaisena koen meidän kaksosten epilepsiakohtausten aiheuttaman ahdistuksen. Kerroin silloin, että se on kuin erittäin painava riippakivi, johon olen kahlittu ketjulla. Riippakivi oli minua itseäni painavampi, ja rajoitti minut pysymään paikallani kahlittuna siihen. Terapeuttini ehdotti, että voisinko kuvitella, että voisin nostaa riippakiven tai irroittaa sen edes välillä, mutta se tuntui silloin vielä täysin mahdottomalta ja kaukaiselta ajatukselta.

Nyt kun aikaa on kulunut, tämä mielikuva on muuttanut muotoaan jo usein. Riippakivi on edelleen ja pysyy, eikä tietoa tuleeko se koskaan poistumaan, mutta olen yrittänyt keksiä erilaisia keinoja sen kanssa elämiseen. Aikaisemmin kokeilin mm. sitä, että olisin kerännyt kaikki voimani, ja nostanut sen hetkeksi hyllyyn. Keskittynyt vain tähän hetkeen ja siihen kun edes välillä on kaikki hyvin. Nauttia lasten kanssa niistä hyvistä hetkistä. Riippakivi oli kuitenkin edelleen minuun kahlittu, ja jos yritin jättää sen hyllyyn ja paeta liian kauas, pian se tuli rymisten alas tippuen varpailleni. Tämä kuvaa hyvin mm. sitä, kun kävimme viime kesänä, tasan vuosi sitten, lasten kanssa eläinpuistossa. 

Meillä oli kiva päivä ja en ajatellut koko päivänä epilepsiaa. Sitten kun olimme lähdössä kotiin, toinen pojista sai epilepsiakohtauksen. Silloin kirosin ääneen, että pitikin kuvitella että kaikki olisi taas ollut hyvin. Kirosin sitä, että tietenkin sen piti sattua juuri silloin kun olimme miehen kanssa yhdessä miettineet, että käymmekö siinä meidän läheisessä eläinpuistossa, vai uskaltaisimmeko jo vihdoin käydä koko perhe siellä vähän kauempana keskustaa sijaitsevassa eläinpuistossa ja olimme päätyneet siihen kauempana sijaitsevaan. Avun saapuminen kesti siinä hätätilanteessa omasta mielestä ikuisuuden, puhumattakaan siitä ambulanssimatkasta sairaalaan. Tunsin itseni huonoksi vanhemmaksi, kun olin vienyt meidät sinne liian kauas, vaikka tietenkin tarkoitukseni oli hyvä: viettää aikaa rakkaan perheeni kanssa. Ja kun meillä oli niin kiva päiväkin takana, niin se kontrasti rauhallisen ja iloisen päivän vaihtumisesta siihen paniikinsekaiseen hätätilanteeseen ja lapsen elämästä kamppailuun oli valtava ja musertava.

Toinen esimerkki vastaavanlaisesta tilanteesta oli, kun kävimme pitkästä aikaa perheen kanssa jonkin matkan päässä kauppakeskuksessa lasten kanssa leikkipaikalla leikkimässä. Meillä oli niin kivaa. Lapset leikkivät ihan onnessaan ja temmelsivät ympäriinsä. Minulla oli joku erikoinen tunne, että minun piti seurata erityisen tarkkaan juuri tätä meidän tiettyä kaksosta. En tiedä mikä ennakkoaavistus se oli, sillä mitään ennakko-oireita ei siinä vaiheessa ollut tietääkseni vielä tullut. Sitten lapsi alkoi käyttäytymään normaalista poikkeavasti, joka olisi luultavasti keneltä tahansa muulta jäänyt (jopa varmasti mieheltäkin) huomaamatta. Hän alkoi koputtelemaan ja tunnustelemaan ympäristöään jotenkin hapuilevasti ja aivan kuin hän olisi kävellyt unissaan. Olin siinä vaiheessa jo vähän ihmeissäni, että mitäs tämä nyt on. Sitten lapsi meni liukumäen alapäähän, pysähtyi ja laskeutui nelinkontin. Hän laskeutui liukumäestä lattialle ja lähti konttaamaan varovasti vähän sen näköisesti, ettei itsekään oikein tiennyt mitä teki sillä hetkellä. Siinä vaiheessa hälytyskellot alkoivat soimaan, nostin hänet syliini ja näin, että hänellä oli jotenkin tyhjä katse. Hänellä oli poissaolokohtaus. Huusin miehelle, että nyt lähdetään pois tästä, ja menimme perhehuoneeseen vähän rauhallisempaan paikkaan, jossa lapsen kohtaus sitten eteni tajuttomuus-kouristuskohtaukseksi. Annoimme kohtauslääkkeen ja joku soitti siellä häkeen. Ennen kuin ambulanssi edes kerkesi paikalle, kouristaminen oli jo loppunut (kiitos kohtauslääkkeen!), mutta lapsi oli vieläkin sekava, oksenteli ja hapuili ympärilleen. Hän sai ensihoitajien toimesta lisää lääkettä ja taas oli enemmän kuin tarpeeksi pitkä matka ambulanssilla sairaalaan. Taas kirosin, että pitikin taas kuvitella että kaikki olisi ollut hyvin. 

Niin, tosiaan, tällä lapsella oli epilepsialääkityksen annos sillä hetkellä pienempi kuin veljellään, vaikka juuri tällä kaksosella oli epilepsiakohtauksia tullut enemmän ja vielä pitkittyneitä sellaisia. Jotenkin olin pitkään ajatellut ja kertonutkin lääkäreille huolistani, että mielestäni se oli vain ajan kysymys, kun seuraava kohtaus tulisi, ja niinhän se sitten tuli. Tiesinhän minä, ettei niitä lääkkeitä voi vain jatkuvasti nostaa varmuuden vuoksi, koska sitten niistä olisi tullut mahdollisesti turhaan enemmän sivuvaikutuksiakin, mutta se ahdistus oli vain koko ajan ollut seurana odotellessa, että milloin tulee taas äkkilähtö.

Kaikesta tästä p@$kasta huolimatta, kohtauslääkkeet ja niiden mukana kuljettaminen mahdollisti sen, että sain nostettua riippakiven kainaloon ja pystyin kulkemaan sen kanssa edes vähän kauemmas kotoa lasten kanssa. Edelleen se painoi ja muistutteli satunnaisesti läsnäolostaan, mutta se kuitenkin kulki edes mukana, eikä pidätellyt jatkuvasti enää minua paikallani. Välillä se painoi niin paljon, että jouduin laskemaan sen hetkeksi alas. Yritin raahata sitä välillä myös perässäni, mutta se vasta raskaalta tuntuikin. Silloin oli pakko vain pysähtyä hetkeksi sen kanssa siihen paikalleen ja kerätä voimia. Tämä kuvaa sitä, kun ties kuinka monetta kertaa sairaalassa epilepsiakohtausten takia lapsen/lasten kanssa ollessa tajusin, ettei minulla ollut kaikki hyvin. En pystynyt syömään tai nukkumaan, kun pelkäsin niin paljon. Omat tarpeeni tuntuivat mitättömiltä, kun lasteni henki oli jatkuvasti vaarassa erilaisten epilepsiakohtausten takia ja olimme vasta etsimässä heille sopivaa lääkitystä. Silloin minä tajusin, että minun oli haettava itselleni apua. Jos ei itseni, niin edes lasteni takia. Jotta voisin huolehtia heistä paremmin, minun oli itse voitava paremmin. Pääsin terapiaan ja sain ahdistukseen lääkkeet, jotta sain edes välillä nukuttua. Täysin kadonnut ruokahaluni pysyi vielä pitkään kuitenkin poissa. Lääkitys oikeastaan vain pahensi sitä, kun sen yhtenä sivuvaikutuksena oli pahoinvointi. Laihduin alipainon puolelle (taas) siinä vaiheessa, eikä se minua juuri yllättänyt. Se oli minulle tuttua pitkään jatkuvan stressin kanssa.

Kun aikaa oli kulunut jo enemmän, alkoi ruokahalukin pikkuhiljaa löytyä taas. Olen löytänyt itselleni harrastuksia, joiden aikana saan muuta ajateltavaa, eli saan laitettua riippakiven edelleen hyllyyn hetkeksi. Se ei paina ihan niin paljoa kuin alussa, ja välillä se on niin pieni, että voin kantaa sitä taskussani mukana. Kun se alkaa painaa, voin ottaa sen rauhallisesti käteeni ja tarkastella sitä, miksi se painaa ja voinko tehdä jotain, joka vähentäisi sen painoa. Näin tein, kun pojat alkoivat saamaan välillä enemmän kohtauksia, niin siirsin meidän nukkumajärjestelyjä niin, että pystyin yöllä tarkkailemaan heitä paremmin. Herään pieniinkin ääniin, mutta se, että he olivat siinä ja pystyin vain katsomaan että kaikki oli hyvin, niin pystyin jatkamaan itse uniani - sen sijaan että olisin jatkuvasti noussut sängystä ja ravannut eri huoneiden välillä tai nukkunut heidän huoneensa lattialla tai sohvalla.

Aluksi riippakivellä ei ollut sen kummempaa muotoa. Se oli vain muodoton, ahdistava ja painava möhkäle, josta halusin vain päästä eroon. Ajan myötä olen hyväksynyt, että vaikka se on ns. kutsumaton vieras, on se silti osa meitä, joka on vain pakko yrittää hyväksyä, jotta meidän elämä jotenkin edes sujuu sen kanssa ilman, että se rajoittaa liikaa. Aika on kirjaimellisesti kuluttanut sitä pienemmäksi. Eihän niihin epilepsiakohtauksiin ikinä totu, se on fakta, ja aina ne on pelottavia tilanteita, mutta nykyään kun sellainen tulee, niihin osaa suhtautua aivan eri tavalla, kuin vaikka ensimmäisen kohtauksen kohdalla, kun ei vielä tiedetty mistä siinä oli kyse ja silloin ei vielä tiennyt, mitä niiden kanssa tuli tehdä. Tieto, taito ja itsevarmuus on kasvanut tässä ajassa ja muokannut sitä sileämmäksi, eikä se pistele enää niin pahasti. Voin kuljettaa ajan hiomaa kiveä mukanani taskussa välillä myös kohtausten aikoihin keskittyen siihen hetkeen ja selviytymiseen, ja myöhemmin omassa hiljaisuudessa tai terapiassa ottaa sen käteen ja tarkastella sitä, millaisia muutoksia siinä näen. Välillä jos kohtaus onkin isompi tai muuten vaarallisempi, kivi saattaa tippua taskusta varpailleni. Nostan sen ja kannan sitä silloin kädessäni samalla yrittäen keskittyä siihen hetkeen. Vaikka se on siinä mukana, se ei haittaa, eikä kaada maailmaani. Se on osa minua, meitä.

Pianon soittaminen rauhoittaa minua ja saan siitä hyvän fiiliksen. Tässä kaikkien aikojen lempikappaleeni, jonka opettelin soittamaan jo kauan, kauan sitten musiikkiopistoaikoina. Erik Satie - Gnossienne no3.<3

Somen ääripäät yhdessä paketissa

Kuva lastenkirjasta, jonka tarina liittyy vahvasti tekstiin. Lue loppuun asti, niin ymmärrät. :)

 Opin tässä eräs päivä somesta jotain uutta. Se voi olla sekä ihanan vertaistuen paikka, mutta myös ihmisten joukkolynkkauspaikka. Minua jäi vaivaamaan eräs somekeskustelu, johon valitettavasti otin osaa, ja sain kokea somen molemmat puolet. Tuli sen verran kontenttia, että päätin kirjoittaa siitä nyt ihan omana aiheena.

Joku oli laittanut puskaradioon kuvan yleisessä käytössä olleesta kauppakeskuksen perhehuoneesta, ja kirjoittanut kuinka häntä ärsytti kun ihmiset eivät olleet lastensa perästä siivonneet leluja pois lattialta. Sinne oli tullut jo kommentteja muilta ihmisiltä, kuinka vanhemmat eivät osaa komentaa lapsiaan siivoomaan jälkiään tai kuinka sottapyttyjä aikuiset ihmiset voivat olla kun eivät siivoa lastensa jälkiä. Kuvaa katsoessani totesin, ettei siellä edes ollut mielestäni mitenkään sotkuista: kaksi pehmolelua lattialla, ja muutama leikkijunaradan osa, pöydällä pari paperilappua. Kirjoitin massasta erottuvan kommentin ystävälliseen sävyyn huomauttaakseni, ettei se lelujen siivoaminen esimerkiksi monen lapsen kanssa ole aina niin yksinkertaista, ja jos ei ole nähnyt miksi lelut on jätetty lattialle, kuinka ihmiset voi olettaa kyseessä olleen jonkun laiskan sottapyttyvanhemman. Kerroin myös, että itse kyseisessä paikassa käydessä pyrin siivoamaan jälkeni mahdollisimman hyvin. Jos syödään siellä jotain, niin heitetään roskat roskiin ja muruset pois ruokailutilasta, ja jos jtn vahinkoja sattuu niin nekin siivotaan. Lelutkin yritetään aina siivota pois, mutta joskus lähtötilanteissa se ei aina ole helppoa ja meilläkin on varmasti joskus jäänyt jokunen lelu lattialle.

Jotkut ihmiset ja varsinkin ne on yleensä yhden tai kahden lapsen, yksösten, vanhemmat jotka eivät vain käsitä vaikka vääntäisi ratakiskosta, että monikoiden kanssa voi ajoittain olla niin paljon hälinää, että kaikki huomio menee siihen, kun niitä vahtii ja yrittää selviytyä kaikkien lasten kanssa turvallisesti pois. Kun kaksoset juoksee eri suuntiin ja nauraen heittelee leluja kielloista huolimatta ja esikoinen saa itkupotkuraivarit kun ei halua vielä lähteä kotiin, niin siinä on jo itsessään tehtävä kun saa kaksosilta vaihdettua vaipat ja puettua, ja vaikka esikoinen osaa pukea itse niin se ei uhmakiukuissaan välttämättä niin suostu tekemään ja hänetkin on puettava. Ihmisiä ramppaa ovesta ja on vahdittava, että kukaan lapsista ei siinä sivussa karkaa siitä ennen aikojaan omille teilleen. Kaksoset on laitettava rattaisiin ja ne huutaa sillä aikaa kun pukee huutavaa ja rimpuilevaa uhmakohtauksen saanutta esikoista. Aina se ei mene näin. Joskus siivotaan kaikki hauskana leikkinä yhdessä, puetaan kiltisti vaatteet ja lähdetään sulassa sovussa. Mutta halusin tuoda esille, että joskus on tilanteita, että ne muutama hassu lelu lattialla on viimeisenä mielessä. Jos ei ole nähnyt tilannetta, miksi joku on jättänyt lelut levälleen, niin ompa sen vanhemman, jolla on ollut kiire lähteä esimerkiksi juuri vastaavassa hälinätilanteessa, ja joka mahdollisesti tuntee muutenkin riittämättömyyden tunnetta, niin mennä lukemaan jälkeenpäin vielä puskaradiosta moista joukkolynkkausta. Eihän sitä tiedä, voihan se ollakin joku joka on vain välinpitämättömästi jättänyt ne lelut sinne lattioille, mutta onko tuo niin maata kaatava asia tai sellainen asia että jonkun päivä menee noin pienestä pilalle?

Kuten arvata saattaa, minun massasta poikkeava kommenttini sai osakseen hirveää syyttelyä, että kyllä lastensa jäljet pitää jokaisen vanhemman siivota yleisistä tiloista. Kyllä minäkin voin huudattaa lapsiani rattaissa ja siivota siinä huutokuoron säestämänä ne lelut pois lattioilta jos huonosti kasvatetut, uhmaikäiset ja tottelemattomat lapseni eivät niitä siivoa. Kaltaisillani sottapytyillä ei ole kuulemma mitään asiaa ihmisten ilmoille. Aloittaja kertoi että kyllä hänkin kahden lapsen kanssa siivoaa heidän jälkensä, kun ottaa pienemmän vain syliinsä ja siivoaa. Kun huomautin, että uhmaikäisten kaksosten kanssa se ei onnistu noin, niin sain jopa kommentin että "no onneks mulla ei oo kaksosia!". Eikä hän olis kyllä osuvammin voinut sitä ilmaista! Ei niiden kaksosten kanssa sellaiset ihmiset todennäköisesti pärjäiskään, joilla menee päivä pilalle parin hassun lattialla lojuvan lelun takia. :DD Ehkä sellaisilla turhanpäiväisistä asioista valittajilla on vain elämä niin helppoa, että on aikaa kiinnittää huomiota moisiin pieniin epäkohtiin näkemättä kokonaiskuvaa? Ja on muuten aika rumasti sanottu monikkoäidille, vai mitä? Samoin nämä, että "ei varmaan pitäis tehdä lapsia ollenkaan, jos ei pärjää niiden kanssa". Minä en ole tietoisesti valinnut tehdä kaksosia. Me ajateltiin miehen kanssa, että tehdään esikoisen jälkeen pienellä ikäerolla toinen lapsi, niin on sitten tytöllä leikkikaveri. Noh, sieltä tulikin identtiset kaksoset, ja yhtäkkiä meillä olikin kolme pientä lasta. Vaikka meidän arki on välillä haastavaa, niin kyllä minä olen onnellinen kaikista meidän lapsista, ja ajattelen silti että lapset ovat lahja. Jokainen lapsi on yhtä tärkeä ja rakas. Ja kiitos.. huolenpidosta? :D Minä kyllä pärjään lasteni kanssa ihan hyvin tilanteiden haastavuuteen nähden, vaikka meidän perästä saattaakin joskus jäädä muutama lelu lattialle. Joskus pienten lasten kanssa vaan tulee niitä tilanteita, että joutuu vähän priorisoimaan ja se voi sattua sekä kotona, että ihmisten ilmoilla. Silti meillä on ihan yhtä suuri oikeus käydä ihmisten ilmoilla, vaikka joidenkin ihmisten mielestä lapset ei saa näkyä tai kuulua. Jokainen meistä aikuisistakin on hyvä ihme sentään ollut lapsi. Eri asia olisi valittaa ja aiheesta ärsyyntyäkin jos joku olisi tehnyt selkeästi ilkivaltaa yleisissä tiloissa. Jos näen muutaman lelun yleisen tilan LEIKKIHUONEEN lattialla, kertoo se minulle että siellä on varmaan leikkinyt jonkun lapsi. :D Kuten mainitsin, niin itse PYRIN PÄÄSÄÄNTÖISESTI siivoamaan jälkemme ja lelut lattioilta yhdessä lasten kanssa tai yksin, joten ensimmäinen ajatus tuon "sotkun" taaksensa jättämisestä ei suinkaan ole se, että joku on sen välinpitämättömyyttään tehnyt, vaan että niillä ihmisillä on voinut olla tilanne päällä tai jokin muu hoppu, ja on jouduttu priorisoimaan.

Kerran meillä kävi juuri kyseisessä paikassa niin, että yhdelle lapsista tuli epilepsiakohtaus kesken leikkien. Siivottiin kyllä kohtauksen sivutuotteena tulleet oksennukset lattialta, mutta eipä siinä ambulanssiin lähtiessä tullut mieleenkään jäädä sen kummemmin keräilemään lattioilta leluja, kun lapsi oli kiire saada sairaalahoitoon. Vaikka tämä on aika ääripäätilanne, mistä sen tietää, jos jollain on tullutkin joku hätä poistua syystä tai toisesta paikalta? Ja onko järkevää mennä spekuloimaan, jos ei tiedä asiasta mitään? Syy miksi tämä asia meni mulla niin tunteisiin, oli juurikin se, että ajatella jos olisin lapsen kanssa sairaalassa joutunut kohtauksen jälkeen lapsen kohtauksen jälkiunta vahtiessa somea selatessani törmäämään moiseen keskusteluun, niin millainen olo mulle olisi siitä tullut kun ihmiset spekuloi ja joukossa haukkuu, kuinka huono vanhempi ja hirveä sottapytty aikuinen ihminen tuollaisen sotkun kehtaa jättää taakseen.

Minua jäi asia vaivaamaan ja laitoin myös kyseisestä aiheesta monikkoperheiden ryhmään aloituksen ja kysyin, että olenko muka huono äiti kun meidänkin jäljiltä saattaa yleisiin leikkipaikkoihin jäädä jokunen lelu lattialle, kun en vain joskus yksinkertaisesti onnistuneesti pysty niitä joka ikinen kerta sieltä keräilemään. Monikkoperheiltä sain onneksi paljon ihania kommentteja ja ymmärrystä. Yleensä muut monikkoperheet on juuri niin ihania yhteen hiileen puhaltajia, jotka ymmärtää ja tukee toisiaan.<3 Tietenkin joukossa piti olla sitten näitäkin, että kyllä se on vain organisointikysymys, että ei HÄNEN kaksosten jäljiltä jää ikinä sotkua. Oli myös huono juttu "niputtaa ja mustamaalata" kaikki monikkoperheet "vetämällä esiin monikkokortti", niinkuin väittäisin, että kaikilla monikoilla olisi muka vaikeampaa. Oikaisinkin tämän, että hain kyseisellä aloituksella vertaistukea niiltä vanhemmilta, joilla ON haastavaa kyseisen asian kanssa (vaikka olisi sen luullut jo siitä aloituksestakin selvinneen).

Tämäkin vielä, että eihän se lapsi yleensä mene rikki, vaikka sitä huudattaakin rattaissa, mutta meidän kaksosilla sattuu olemaan epilepsia, ja jopa ylimääräinen stressi voi mahdollisesti heillä laukaista epilepsiakohtauksen, niin että en todellakaan mielelläni huudata lapsiani rattaissa enempää kuin on välttämätöntä. (Ja kuitenkin rattaissa heitä on vielä tässä vaiheessa turvallisempi siirtää paikasta toiseen kuin se, että yrittäisi paimentaa heitä jossain kauppakeskuksen parkkipaikalla, vaikka puhetta jonkin verran ymmärretään ja käskyjä, mutta niin pienillä ei itseimpulssit vielä riitä täysin niitä käskyjä tottelemaan.) Se on sitä asioiden priorisointia, jollaista oppii kun kokee paljon kuormittavia tilanteita, kuten vaikka juurikin niitä lasten epilepsiakohtauksia. Neurologian osastolla meitä on kannustettu, että lasten kanssa tulee elää kuitenkin normaalia arkea ja on hyvä käydä kodin ulkopuolellakin välillä. Se on lasten kehityksen kannaltakin hyvä - ja vanhempien mielenterveyden.

En yhtään ihmettele, että mielenterveysongelmat ovat olleet nousussa jo pitkään. Joillakin kotiäideillä se voi olla henkireikä, minullakin, että välillä pääsee sekä itse että lapset neljän seinän sisältä johonkin liikkumaan. Meilläkin vielä rajoittaa paljon, kuinka kauas kotoa ja keskussairaalaa uskalletaan poistua vielä tässä vaiheessa ja vasta opetellaan varovasti kodin ulkopuolella liikkumista. Lisäksi vielä kolme pientä lasta, joiden turvallisuuden vuoksi on tärkeää miettiä, että leikkipaikka on varmasti turvallinen, kun lapsia on enemmän kuin käsiä/aikuisia. Ei tuollaiset ainakaan kannusta ja rohkaise ketään lähtemään ihmisten ilmoille, kun saa olla kaiken lisäksi vielä niin varuillaan, ettei  vaan tee jotain jonkun ulkopuolisen mielestä väärin, ja heti olla joukkolynkkaamassa paikallisessa puskaradiossa. Ehkä se on myös tuo some itsessään, sillä en ole kokenut irl mitään vastaavaa ihmisten leimaamista ja haukkumista. Somessa on vaan varmaankin niin paljon helpompi mennä spekuloimaan, haukkumaan ja lynkkaamaan muiden ihmisten asioita, kun se kyseinen ihminen ei ole fyysisesti siinä naamat vastatusten läsnä.

Se on suorastaan surullista, kuinka monet ihmiset ovat nykypäivänä niin orientoituneita mustavalkoajatteluun ja sosiaalisen median kautta tapahtuvaan sanalliseen laumalynkkaamiseen, etteivät edes tahdo yrittää ajatella asioita itsenäisesti eri vinkkelistä. Ja sitten on vielä sellainen asia kuin ryhmäpaine. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Tähän haluan vielä jakaa lastenkirjasta erittäin osuvan tarinanpätkän:

"Mur (karhun nimi) kyyristeli pienen katajan takana. Kataja on havuineen tiheä kuin pensas, aivan kuin tuuhea maasta törröttävä tupsu. Sellaisen puun taakse mahtuu pieni karhu piiloutumaan hyvin.
"Ketäs sinä vakoilet?" kailotti Kettu aivan Murin olan takaa ja rikkoi hiljaisuuden.
"Shh", suhahti Mur ja kuiskasi: "Tuota pöllöpuuta minä katson."
"No sitä sietääkin ihmetellä", Kettu naurahti. "Turha pelätä, että nuo pöllöt kuulisivat mitään muuta kuin oman äänensä. Kammottava mekkala!"

Mur oli jo jonkin aikaa tarkkaillut suurta kuusta, jonka jokaisella oksalla istui monta pöllöä, vieri vieressä toistensa kanssa. Puun oksat notkuivat pöllöjen painosta. Rungon jokainen kolo oli asutettu, ja jokainen sen kannattelemista pöntöistä oli täynnä.
"Miten kummassa oksat kestävät katkeamatta noiden pöllöjen painoa?" Mur ihmetteli. Pöllöt eivät jättäneet vanhaa kuusta koskaan. Ne vain kököttivät sen oksilla ja pulisivat niin, että puuta ympäröi huutava meteli. Meteli houkutteli uusia pöllöjä, ja oksat taipuivat entisestään.

Mur oli aina ihaillut noita suuria lintuja, mutta nyt se ei tiennyt, mitä ajatella. Tavallisesti pöllöt olivat omien aukeidensa, soidensa ja metsiensä yksinäisiä valtiaita. Ne lensivät uljaina pitkiä matkoja ja tiesivät monenmoista. Mutta nyt ne vain puputtivat ja pulisivat tuossa tungoksessa toistellen jotain, mikä vaikutti olevan vain yhtä ja samaa.

"Tämä hulluus sai alkunsa, kun se sarvipää muutti puuparan latvaan", Kettu tokaisi. "Kuusipolo vain sattui olemaan siinä mihin se laskeutui. Asettui kodiksi vanhaan oravanpesään ja alkoi pulista", Kettu kertoi, eikä se selvästi jaksanut ymmärtää, mikä pöllöjä vaivasi.

Ylimpänä latvustossa keikkui Sarvipöllö. Se kurkki sieltä öistä taivasta ja tulkitsi taivaan merkkejä suureen ääneen. Sarvipöllö pulputti ja pulisi, ja muut pöllöt toistelivat huhuillen sen sanoja.

Alimmilla oksilla istuvat pöllöt tuskin edes tiesivät, mitä Sarvipöllö oli alun perin sanonut. Niin paljon pulinaa ja huhuilua tarttui jokaiselta oksalta puputuksen sekaan. Metelin varistessa oksalta oksalle möly voimistui, ja pöllöt tuntuivat olevan kaikesta Sarvipöllön kanssa samaa mieltä. Ja yhtä mieltä ne olivat keskenänsäkin.

"Se lukee tähtiä ylösalaisin", Mur totesi. Ja totta se oli. Sarvipöllö seisoi keikkuvassa pesässään päällään ja tiiraili tähtiä korkeuksiin sojottavien jalkojensa välistä.
"Se tulkitsee yötaivaan merkkejä ihan miten sattuu", Kettu huokaisi.
"Tuossa puussa asui kerran pieni käpylintukin", Mur kuiskasi. Tavallisesti metsän puissa pienen linnun ääni saattoi kuulua neulasten ja lehtien seasta siinä missä suurenkin, mutta pöllöpuun oksilla istui vain ja ainoastaan pöllöjä. Muille ei ollut tilaa.

Ilta illalta meteli yltyi, kun puuhun änkesi taas uusi pöllö, joka yhtyi mekkalaan. Oli vaikea erottaa, kuka huhuili ja kenelle, saati sitten mitä. Varmaa oli vain, että huhuilun oli aloittanut pöllö, joka keikkui kuusen latvassa ja luki tähtiä pää alaspäin.
"Jos vain istuu oksallansa, on kai mahdotonta nähdä koko puuta", Mur kuiskasi. "Eivätkö pöllöt edes puuhun tullessaan nähneet, että pöllö latvuksissa keikkuu ylösalaisin?"
Siihen kettu tyytyi sanomaan: "Totta kai näkivät. Suuri meteli vain sai ne ajattelemaan, että jokin mikä on aivan nurinkurin, voi olla täyttä totta."

- Tämä oli kirjasta Mur ja metsän ilta, tarina nimeltä Pöllöt.

Tässä tapauksessa pieni käpylintu meni pienellä, massasta erottuvalla äänellään piipittämään pöllöpuuhun, että "tiesittekö, että Sarvipöllö keikkuu huojuvassa latvassa ylösalaisin tulkitsemassa taivaan merkkejä", ja pöllöt jatkoivat vain samaa höpinän pulputustaan. Silti ajattelen, että on hyvä olla niitä rohkeita, hiljaisia käpylintuja, jotka huomauttavat pöllöille kokonaiskuvan hahmottamisesta. Ehkä jotkut niistä pöllöistä, tai ne pöllöpuuhun äänen perässä suunnistavat pöllöt, tajuavat havahtua miettimään asioita itsenäisesti. ;) (Ja ihan varmuuden vuoksi, jos joku tästä keksiikin loukkaantua, niin en pidä itseäni muita ihmisiä viisaampana tai ketään ihmisiä pöllöinä, vaan puhun tarinaan liittyvin vertauskuvin, jos sitä nyt ei jostain ihmeen syystä tajua jokainen lukija itse päätellä. :D Tulin alunperin ja luultavasti aina tulen pohdiskelemaan täysin ystävällisin mielin tätä ja muulloinkin havaittua mysteeristä someilmiötä. Pääpointtina tässä se, että se on hyvä, että meitä itsenäisiä, massasta erottuvia sirkuttajiakin löytyy, jotka osaavat ja uskaltavat katsoa asioita myös eri vinkkelistä. :) )

Koin myös tarpeelliseksi jakaa tämän asian somessa, jotta saisin edes jotenkin valmiiksi horjuvan ihmisarvontunnon rippeeni takaisin ja edes niiden, jotka tätä lukevat, pohtimaan asioita muutenkin kuin mustavalkoajattelun tavoin. Ollaanhan muille ihmisille ystävällisiä, empaattisia ja avarakatseisempia - myös täällä somessa? :) <3 Empatiakyky on juuri se ihmisten ihmeellinen voimavara, mikä erottaa meidät toisiaan raa'asti raatelevista petoeläimistä.

Pelossa eläminen

Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei ihan kaikki perheen asiat someen ja blogiin kuulu, mutta koska käytän blogiani ja someani asioiden käsittelyyn, avaan teille nyt hiukan tilannettamme.

Meidän toinen 1-vuotiaista kaksosistamme on nyt saanut yhteensä kolme tajuttomuus-kouristus-kohtausta. Meillä on käytössä päivittäin kahdesti otettava epilepsialääkitys ja mikäli kohtaus vielä uusiutuu, niin myös kohtauslääke löytyy varulta. Kaikki kohtaukset ovat olleet pitkittyneitä ja joiden aikana hapensaanti on heikentynyt, joten kohtaukset ovat olleet vaarallisia ja siksi kohtauslääke onkin meille erityisen tärkeä. Samasta syystä meillä on nyt myös kokeilussa tuo epilepsialääke, vaikka onkin vielä epäselvää, onko kyseessä edes epilepsia.

"Parhaimmassa" tapauksessahan kyse on kuumekouristuksista. Tätä puoltaa se, että kohtauksia on ilmennyt infektioiden aikana. Pitkällä tähtäimellä tämä olisi se paras vaihtoehto, sillä kuumekouristuksilla on taipumus ajan myötä hellittää ja lakata muutaman ikävuoden jälkeen tai ymmärtääkseni ainakin ennen kouluikää. Pelottavinta näissä kohtauksissa on ollut se, ettei näitä voi ennakoida, sillä kuumeen korkeudella ei ole ollut mitään merkitystä ja kohtaukset ovatkin ilmenneet juuri kuumeen nousuvaiheessa tai kohtaus itsessään on nostanut kuumeen. Miten uskalletaan laittaa kaksoset joskus päiväkotiin tai oikeastaan käydä yhtään missään mistä voidaan saada jokin uusi infektio? Esikoinen on jo päiväkodissa, ja mm. sieltähän niitä pöpöjä voi meille myös kantautua lisää..😱 Jokainen uusi infektio tulee aiheuttamaan pelon kohtauksen uusimisesta.😔

Pojallemme tehdään myös geenitutkimus, jonka avulla selvitetään löytyykö hänen perimästään, eli DNA:sta tietynlaisia genotyyppejä, joilla on alttiutta tietynlaisiin epilepsioihin. Lääkäreillä oli myös pieni epäilys jostain harvinaisemmasta epilepsiasta. Tämän tutkiminen on vain hyvin tarkkaa ja siksi myös hidasta työtä, joten tuloksissa tulee vielä kestämään mahdollisesti kuukausia, joiden ajan yritetään pärjäillä epilepsialääkkeen turvin. Niin ja jos geenitutkimuksesta löytyy jotain, niin ei passaa unohtaa, että kyseessähän on identtinen kaksonen, jolta löytyy veli tismalleen samalla geeniperimällä. Jos jotain positiivista, niin tällä toisella kaksosella ei luojan kiitos ole ollut yhtään kohtausta vielä ja todellakin toivotaan ettei koskaan tulekaan!

Ainiin, ja jottei tämä tutkimustulosten odottelu olisi suinkaan liian helppoa, niin mikäli kohtaukset ovat kuumekouristuksia, epilepsialääkkeestä ei ole niihin apua eikä tällöin lääkitys tule myöskään estämään uusia kohtauksia. Kohtauslääkkeestä onneksi kuitenkin on apua kummassakin skenaariossa, kunhan pysytään vain valppaana, milloin se uusi kohtaus sattuu tulemaan. Toinen kohtauksista sattui tulemaan keskellä yötä täysin äänettä ja oli uskomattoman suuri ihme ja onni, että mies sattui juuri silloin olemaan poikien huoneessa.🤯🙏 (Mieskään ei osannut tätä selittää, miksi oli jäänyt huoneeseen katsomaan nukkuvia vauvoja - isänvaistoako?) Äärimmäisen hyvää tuuria oli myös se, että kolmas kohtaus tuli juuri neurolääkärin läsnäollessa. Onni onnettomuudessa, että asiantuntija oli läsnä kohtauksen alkaessa sekä hoidon kannalta, että myös diagnostiikan kannalta oli hyvä, että lääkäri näki millainen kohtaus tarkalleen oli. Sairaalasta kotiuduttuamme siirsin pojan sängyn meidän huoneeseen viereeni, jotta voin öisin tarkkailla häntä. Olen jo todella pitkään muutenkin nukkunut sellaista koiranunta, että hätkähtelen helposti hereille pienistäkin äänistä ja jopa muuten vain. Ehkä siitäkin on sitten jotain hyötyä tässä asiassa.

Tukea ja vertaistukea tarvitaan, enemmän kuin koskaan. Kokemusta kuumekouristuksista tai epilepsiasta? Selviytymistarinoita, kokemuksia vastaavanlaisista kohtauksista tai ihan vaikka niitä perinteisiä sähköisiä tsemppejä ja voimia vastaanotetaan mielihyvin.❤️ Eikä haittaa jos et juuri voisikaan käsittää miltä tämä kaikki tuntuu, sillä ei muuten me itsekkään vielä täysin käsitetä tätä kaikkea.😳😥

Tässä nyt ei voi oikein muuta kuin odotella ja toivoa parasta. Yrittää pysytellä järjissään ja toimintakuntoisena, ja samalla yrittää jossain välissä myös nauttia elämästä, vaikka se ei olekaan ihan niin helppoa tämän stressaamisen kanssa. Lasteni hyvinvointi on kuitenkin luonnollisesti mulle tärkeämpää kuin omani.😭❤️

Äidinvaisto?

Minä en usko mihinkään yliluonnolliseen tai kohtaloon tai mihinkään sellaiseen, mutta äidinvaistoon uskon ja luotan.

Jostain tutkimuksesta kuulin, että äitien aivoista oli löydetty heidän lastensa soluja. Nuo lapsen solut ilmeisesti ilmestyvät äidin aivoihin raskausaikana ja pysyvät siellä koko äidin loppuelämän ajan. Mysteeriksi oli jäänyt, mikä niiden tehtävä siellä oikein on. Ehkä ne pitävät huolen, että lapsi pysyy äidin ajatuksissa? Entä jos niiden tehtävänä on huolehtia, että äidit huolehtivat lapsistaan?🤷‍♀️ Monet äidit ovat kertoneet, että raskaaksi tullessaan heillä on ollut sellainen selittämätön tunne, että tietää olevansa raskaana ennen kuin on edes raskaustestiä tehnyt. Ehkä ne solut antaa äidille jotain informaatiota lapsesta? Ehkä ne solut siellä aivoissa viestittää jotain "äidinvaistoa", jotta äidit tajuaisivat kantavansa lasta ja osaisivat ottaa vähän varovaisemmin?🤔

Mulla on ollu molemmilla kerroilla "se tunne" kun raskauduin, että nyt jos teen testin niin se on varmasti positiivinen. Ja niin oli. Samaan kategoriaan lasken myös kun:

-Ekassa raskaudessa oli vahva tunne siitä, että odotan tyttöä. Rakenneultrassa sitten saatiin tietää, että tyttöhän sieltä oli tulossa ja olin ihan että WAU! 😯

-Ensimmäinen synnytys käynnistyi spontaanisti. Ennen synnytyksen käynnistymistä minulla oli koko päivän sellainen olo, että "kohta muuten tapahtuu jotain suurta". En silloin tiennyt vielä mitä suurta, mutta se tuntui samalta kuin se tunne, kun olin tiennyt olevani raskaana.

-Toisessa raskaudessa oli erilainen olo ja tunne, että odotan poikaa. Ennen ekaan ultraan lähtöä istuin meikkipöytäni ääressä meikkaamassa makuuhuoneessa ja jostain selittämättömästä syystä mielessäni kävi ajatus, että mahtuisikohan meidän makuuhuoneeseen kaksi pinnasänkyä. Ultrassa selvisi, että odotan kaksosia. Myöhemmässä ultrassa minulle kerrottiin, että poikia ovat molemmat. Niin että mitä?!😱

Ehkä äidinvaisto onkin jotain biologista ja fyysistä informaatiota äitien aivoissa, raskauden sisäänrakentamaa? Siksi se on niin vahva tunne. Se voi myös selittää, miksi myös keskenmeno/raskaudenkeskeytys on äideille niin kova paikka - vauva on äidille todellinen jo raskausaikana. Siksi lapsen menetys on varmaan kauheinta, mitä voi tapahtua. Olen lukenut, että monet äidit miettivät pitkään vielä menetettyä lastaan, minkä ikäinen hän olisi nyt ja miltä hän nyt näyttäisi, jos eläisi. Omalta kohdaltani voin kertoa, etten ole koskaan pelännyt MITÄÄN niin paljon kuin vauvateholle joutuessamme pelkäsin lapseni puolesta.💔 Onneksi nyt on kaikki hyvin!

Äidinrakkaus on jotain niin aitoa ja epäitsekkäintä rakkautta mitä olen ikinä kokenut.❤️

Mitä mieltä sä olet? Onko muita, jotka on kokenu vastaavia tuntemuksia? 😊

Häämatka Kyproksella

Valittiin meidän ensimmäiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkakohteeksi Kypros. Kreikan mytologian mukaan rakkauden jumala Afrodite syntyi Kyproksen rannalla merenvaahdosta. Saarta kutsutaankin rakkauden saareksi ja siksi se oli myös meidän mielestä just sopiva paikka viettää hääloma. Saari osoittautui varsinkin mulle täydelliseks paratiisiks, koska siellä oli niin lämmintä, näin elämäni ensimmäistä kertaa livenä ihka oikeita palmupuita ja mikä parasta: saari oli täynnä kissoja!! <3 :DD

Meillä oli kunnon pakettimatka, all-inclusive. Lennot, bussimatka lentokentältä hotellille ja päinvastoin, hotelli, ruuat ja juomat - kaikki kuului pakettiin. Se oli ihan hyvä vaihtoehto meille, koska ei olla paljoo matkusteltu ulkomailla aiemmin. Päästiin suht helpolla (vaikkei niinkään halvalla :D), kun ei tarvinnu stressata kyydityksistä, hotellien vuokraamisista ym. Saatiin nauttia rauhallisin mielin lämmöstä. :)

Mutta, kuvia! Niitä riittää. Laitan niitä tähän peräkkäin suunnilleen järjestyksessä ja kerron matkasta niiden välissä.

Ajettiin yöllä Helsinkiin lentoparkkiin, mistä päästiin bussilla lentokentälle. Molemmat päästiin ensimmäistä kertaa ikinä matkustamaan lentokoneella ja tottakai se jännitti. Lentäminen tuntui kyllä tosi hurjalta, varsinkin nousu, mutta ehjänä selvittiin Kyprokselle. Oli tosi siistit maisemat lentokoneesta.

Kyproksella oli lämmintä. Ekana päivänä lentokentän mittari jo näytti sinne saapuessa 34 astetta celciusta. Yölläkin lämpötila pysyi siinä 25 asteen tietämillä, eli kylmä ei ainakaan tullut missään vaiheessa. Minä olin heti ihan innoissani räpsimässä kuvia palmuista, oli ne niin ihmeellisiä. :D

Käytiin joka päivä vähän kävelemässä ja tutustumassa ympäristöön ja Ayia Napan keskustaan. Vaikka meille oltiin kerrottu, että kannattaisi välttää auringossa oleskelua keskipäivällä auringon ollessa korkeimillaan, niin eiköhän me joka päivä innostuttu kävelemään mahdollisimman kauas ja onnistuttu olemaan jossain mahdollisimman karussa ja varjottomassa ympäristössä juuri siihen aikaan. :D Minulle tuli yhtenä päivänä aivan tajuttoman kuuma kävellessä. Varjopaikkojakaan ei näkynyt missään lähettyvillä, niin menin sitten vaatteet päällä mereen uimaan. :D Kyllä muuten helpotti! Nikoa huvitti tämä minun vedessä vaatteet päällä lilluminen ja otti minusta kuvia muistoksi. xD

Kissoja, kissoja ja lisää kissoja! <3 Olin ihan lovena, kun niitä tuli joka paikassa vastaan. Iltaisin niitä käveli joka paikassa ja päivisin ne nukkuivat varjoisissa paikoissa, pensaikoiden alla tai niiden oksilla. Hotellin pihassakin niitä hengaili ruuan toivossa. Koska ne olivat kulkukissoja, ei niitä uskaltanut silittää, mutta juttelin niille senkin edestä. :D

Oltiin varattu meille alunperin yhdelle päivälle matkaoppaiden järjestämä reissu Kyproksen pääkaupunkiin, Nikosiaan. Tuo reissu olisi päättynyt viininmaisteluun Troodos-vuoristolla. Ikävä kyllä kyseinen reissu peruuntui liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi, mutta mepäs keksittiin sitten itse ohjelmaa itsellemme! :)

Vuokrattiin meille päiväksi pyörät ja päätettiin lähteä pyöräillen käymään Cape Grekolla, eli juuri tuolla korkealla niemenkärjellä (pari kuvaa ylöspäin). Kuten aikaisemmin mainitsinkin, eiköhän me aina onnistuttu olemaan liikkeellä juuri kuumimpaan aikaan päivästä, eikä me reppanat suomalaiset pärjätty siinä helteessä edes perille asti. :DD Vesikin loppui kesken, niin päätettiin kääntyä takaisin. Yhdessä tuumailtiin, että kyllä me oltiin hulluja, kun piti lähteä sieltä all-inclusive-hotellista altaan ja allasbaarin läheisyydestä vapaasta tahdosta tuonne erämaan kuumuuteen polkemaan polkupyörällä! Selvittiin kuitenkin kaupunkiin hengissä ja ostettiin kaupasta juomista, että selvittiin takaisin hotellille. Jos ei muuta tuosta matkasta hyödytty, niin ainakin saatiin kunnon rusketukset, nähtiin vähän eri maisemia välillä, ja opittiimpahan arvostamaan hotellin hienouksia. Loppupäivä vietettiinkin sitten altaan ja merenrannan lähettyvillä. Oli ihana päästä sen kuumuuden jälkeen viileään veteen pulahtelemaan ja juomaan kylmää mansikkamargaritaa. 

Ruoka oli siellä tosi hyvää ja tuli syötyä enemmänkin kuin tarpeeksi. Koko ajan oli pieni ähky. :D Erikoista Kyproksella oli se, että aamiainen ja lounas syötiin tosi aikaisin, ja illallinen vasta myöhään illalla. Mun erityistä herkkua oli aamupalalla tarjoillut vohvelit, joita tykkäsin syödä suklaa-pähkinä-kastikkeen kera. :P

Kun ei päästy sinne matkaoppaiden järjestämälle reissulle, niin yhtenä toisena päivänä vuokrattiin auto ja lähdettiin itse ajelemaan Troodos-vuoristolle. Ajettiin Ayia Napasta ja mentiin Larnacan ja Lemesoksen kautta Troodokselle. Vuoristolla mutka ja samaa reittiä takaisin. Niko ajoi ja minä olin kartturina. Hyvin selvittiin, eikä edes eksytty meidän reitiltä kun vain yhden ainoan kerran pieneksi hetkeksi. Melkoinen saavutus vieraassa maassa ottaen huomioon vielä vääränpuoleisen liikenteen. :D Mun kreikankielisten aakkosten jonkinlaisesta osaamisesta oli myös paljon hyötyä kartturina ollessa. Vuoriston maisemat oli tosi upeet. :)

Iik, kaikki ihan väärinpäin! Rattikin väärällä puolella autoa! :D

Pysähdyttiin vuoristoalueella "huoltsikalle" juomataukoo pitämään. Paikan omistaja tunnisti meidät heti suomalaisiks. Osas sanoo meidän lähtiessä meille vielä "Kiitos!" :D

Vuoristolla ois päässy ratsastamaankin, mutta jätettiin nyt välistä. :D Piirsin muistoksi kartalle mustalla tussilla meidän ajaman reitin:

Vikana iltana käytiin vielä hotellin baarissa illallisen jälkeen nauttimassa parit drinksut ja muistelemassa mitä kaikkee loman aikana tulikaan tehtyä.

Oli kaikin puolin aivan ihana loma ja tuli koettuakin vaikka mitä. <3 Kaikkea en edes tässä kertonut, mutta ohjelmaa ja tekemistä oli ihan riittävästi meidän ekalle yhteiselle ulkomaanmatkalle. Joskus kun on rahaa tarpeeks, niin lähdetään iloisin mielin vielä seuraavallekin matkalle jonnekin lämpimään paikkaan taas. :)) Tässä vielä joitain matkamuistoja ja hieman ruskettuneempi minä:

Tää tarttui mukaan jostain souvenir-liikkeestä :)

Kissakoristeet ostettiin eri liikkeistä Ayia Napasta ja ison kävyn nappasin mukaan Troodos-vuoristolta

Nää oli niin söpöt, että oli pakko! Suola-, ja pippurisirottimet :3

Tämänkin paidan ostin Ayia Napasta. Edessä lukee isolla "NAPA" ja jtn "party people" tms. :)

:)