Liikkuminen ja kilpailuhenkisyys

Mun täytyy heti sanoo, etten oo ikinä ymmärtäny kilpailua liikkumisen suhteen. Liikun itse vaan kehittääkseni itteeni, parantaakseni vastustuskykyä sekä kohottaakseni itsetuntoo ja mielialaani. Oon huomannu, että jos oon treenaamatta liian kauan, mulle tulee alakuloinen fiilis. Kun taas liikun, mun mieliala kohenee. Kun treenaan säännöllisesti, pysyn iloisena. En tiiä, mistä toi johtuu, mut se on osoittautunu toimivaks motivaattoriks. Ehkä se on joku kehon tapa käskeä pitää itsensä kunnossa?

Idea tähän kirjotukseen tuli, kun selasin fitnespäiväkirjojen innoittamana Venla Savikujan blogia ja hän oli kirjoittanu tästä samaisesta aiheesta. Btw, musta tais tulla sen fani ja aion jatkossaki seurailla sitä blogia ja myös sarjaa, kun löytyi niin paljon asioita, mistä oon samaa mieltä sen kans ja se vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä! :)

Nuorempana mun isä oli se, joka kannusti liikkumaan. Käytiin yhdessä joskus pyöräilemässä, hiihtämässä tai kävelemässä. Se oli mukavaa ihan siks, kun se oli yhteistä ajanviettoa. Iskä on opettanu myös, että liikkuminen pitää terveenä ja mielen virkeenä. Mua on joskus muistutettu siitä, kun olin ihan pienenä ollu usein isän kaverina, kun iskä oli tehny iltavenyttelyitä. Olin seuraillu ja matkinu sen venyttelyjä vieressä ja iskääkin oli ruvennu lopulta naurattamaan. Muistan sen oikein hyvin, kun mietiskelin, että mitä ihmettä se oikein tekee ja miks. :D Yks mun isoveljistäkin on luonu mulle mukavia kokemuksia liikkumisesta. Se näytti mulle miten vedetään leukoja ja se tais opettaa mut luistelemaankin. Kerran yhden toisen isoveljen suututtamana pyöräilin mun vanhempien luo meidän mökille, jonne oli matkaa yli 30 km. En jaksanu enää riidellä niin halusin pois äipän ja iskän luo. Nopeesti meni ne 30 kilsaa suutuspäissään polkiessa ja kiukkuisuus katos matkan aikana kummasti. x) Iskä ei meinannu uskoo, että olin pyörällä sinne tullu, kunnes näki mun pyörän pihassa.

Koulussa en koskaan tajunnu sitä, miks liikunnassa pitää antaa arvosanoja tai miks pitää hiihtää tai juosta kilpaa. Vaikka osallistuin joskus niihin kisoihin niin enhän mä edes tajunnu vetää siel täysiä. Menin vaan omaa tahtia ja mietin että mikäs kiire kaikilla on. :D Tällee jälkikäteen mua on niin huvittanu tuo.

Mullahan on ollu myös perussairautena astma iät ja ajat ja se vaikutti mm. siihen, että kylmässä ilmassa liikkuminen aiheutti astmakohtauksia. Hiihtäminen ei sit ollu mulle oikein sopiva laji. Mua se ei sillee haitannu, kun keskityin sit muihin liikuntamuotoihin, mut liikunnan numerohan siitä kärsi ysiks tai kasiks, kun olin joissain jutussa ”huonompi” kuin muut. Astmaatikkona olo ei kyllä mun mielestä tosiaankaan tarkota, että on huono liikkumaan. Päinvastoin. Astma huonontaa vastustuskykyä ja siks astmaatikon on just erittäin tärkeetä pitää yleiskunnosta huoli, ettei se pääse romahtamaan eikä päädy sairastelukierteeseen ja astman pahenemisvaiheeseen. 

Olin nuorempana melko vahva niin rääpäleen kokoiseksi. Jaksoin vetää leukoja ja olin muutenkin hyvä rekkitangolla temppuilussa. Olin myös tosi notkea, ja oonhan mä varmaan vähä vieläki. Kävin pienempänä telinevoimistelussa ja parin vuoden ajan nykytanssissa. Silloin tällöin kävin heppailemassa ja ratsastamassa. Sain jossain vaiheessa sitten omat rullaluistimet ja siitähän löytyikin mulle sellanen laji, josta tykkään vieläki. Uimisestakin kehittyi mulle kiva harrastus, vaikka/nimenomaan just siks, koska en oo IKINÄ uinu KILPAA. Kaikista mukavinta on, kun saa keskittyä vaan siihen omaan suorittamiseen rauhassa. Päässä ei pyöri mitään muuta ajatusta, kun jotain ”potku.. potku.. potku…” tai sit keskittyy kuuntelemaan joko hiljaisuutta tai musiikkia paikasta ja fiiliksestä riippuen. Ja se tunne, kun asettaa itselleen realistisia tavotteita ja joka kerta voi voittaa itsensä! <3

Tykkään toki liikkua muiden kanssa, mutta en muita vastaan. Ne on kaks ihan eri asiaa. Lukiossa olin yhdellä kivalla valinnaisella liikunnan kurssilla, missä heti ekalla tunnilla opettaja ilmoitti, että sen kurssin aikana tehdään, mitä me oppilaat halutaan tehdä. Sit mietittiin yhdessä, mitä tehdään millonkin. Tärkeintä oli, että saatiin kokeilla erilaisia juttuja ja nauttia liikkumisesta yhdessä. En ees muista mitä kaikkee me tehtiin, mutta mulla erityisesti mieleen jäi mm. ratsastustunti (jonka aikana tipuin elämäni ekaa kertaa hevoseläimen selästä, kun poni vähä innostu liikaa :D), punttisalilla käynti ja spinningtunti. Vaikka spinningistä en sit oikein lopulta niin välittänytkään, niin oli sitä ihan kiva käydä kokeilemassa, koska muuten se olis jääny varmasti tekemättä. Toi liikunnan kurssi oli ehkä paras ikinä, ja mun mielestä koululiikunnan pitäis aina olla sellasta. Onhan koululiikunnan kuitenkin tarkotus kannustaa lapsia ja nuoria liikkumaan, eikö? Kilpailuhenkisille arvosanojen antaminen siinä saattaa toimia, mutta kilpailuhaluttomille se saattaa aiheuttaa epämiellyttäviä kokemuksia koko liikkumisen suhteen.

Kerran meillä oli koulussa luistelucooper. Minua vähän epäilytti jo alkuunsa lähteä sellaista luistelemaan kaunoluistimilla, enkä ole muutenkaan koskaan uskaltanut jäällä kovin nopeasti luistella, kun se on niin erilaista kuin rullaluistelu. Alku meni ihan hyvin ja uskalsin lisätä vauhtiakin. Loppuvaiheessa kaukalon kulmiin oli kehittyny urat, kun niin moni ihminen oli luistellu ja kaartanut monta kertaa samasta kohdasta. No, mullahan sit uppos luistin sinne uraan ja kaunoluistimen piikki osui uran reunaan niin terävästi, että lensin ilmaan kuin räsynukke. Laskeutumisesta en juuri muista muuta kuin sen, että makasin mahallani jäällä ja kylkeen ja polveen sattu ihan pirusti. Kesti jonkun aikaa, ennenku pystyin nousemaan ja onnuin varovasti pois kaukalosta. Se luistelucooper oli sitten siinä – keskeytettynä. Mun ois vissiin oikeesti pitäny luistella se ens kerralla uudestaan, mutta onneks ei tarvinnu. En pystyny nimittäin vähään aikaan liikkumaan ollenkaan, kun mun pitkä vatsalihas oli revähtäny siitä jäälle tömähdyksestä ja lääkäri määräs lepoa ja kipulääkkeitä. En ois kyllä varmaan muutenkaan uskaltanu sitä cooperia lähtee kokeilemaan enää. Jäi semmoset traumat siitä, että oon nyt entistä arempi luistelemaan jäällä. Mun puolesta oltais mieluummin pelattu vaikka jääpalloo sillä liikuntatunnilla tuon cooperin sijasta niin ois jääny tuokin trauma saamatta. Pallopelit oli muutenkin kivoja pelata koulussa, kun siinä ei otettu niin tosissaan ja se oli vaan hauskaa luistelemista/juoksemista ja kiljumista. :D

Viime aikoina on tullu lähinnä lenkkeiltyä (yksin ja koiran kanssa), poljettua crossarilla ja käytyä salilla. Liikun yleensä sillon, kun mieli tekee. Välillä tulee kausia kun tekee mieli käydä liikkumassa melkein joka päivä. Välillä taas ei vaan jaksa tai tekee mieli tehdä jotain muutakin kun treenata koko ajan. Kaks päivää on mulla kuitenkin ehdoton maksimi pitää taukoa ihan vaan ja ainoastaan siks, kun se alakuloisuus muuten iskee päälle. Välillä pitää toki lihasten saada palautuakin. Kipeenä ollessa nyt tietenkin saattaa tulla pidempiä taukoja, koska astman takia on parempi parantua kunnolla ennenkun lähtee itteensä rasittamaan, ettei sairastu pahemmin. En ikinä pakota itseäni treenaamaan jos tuntuu, etten ole tarpeeksi levännyt tai ei vaan tee mieli treenata. Jos treenaa vastentahtoisesti, menee innostus koko hommaan. En myöskään kiellä itseltäni herkkuja. Jos tekee mieli suklaata, niin sitten minä syön sitä suklaata. Turhaa päätänsä on vaivata laskemalla joka kaloria, minkä syö ja minkä kuluttaa. Ihan hyvin ne on kulunu mulla vahtimattakin! :D

Vein mun pyörän muutama viikko sit mun vanhempien luo korven keskelle, että pääsisin siellä pitkästä aikaa rauhassa harjottelemaan pitkänmatkanpyöräilyä - täällä kun on liikaa pölyä ja ihan liikaa ihmisiä ja raskaita mäkiä mun mieleen. Mun veli olikin sit vissiin lähteny pari viikkoo sitten sillä pyörälenkille koiran kanssa ja lentäny ohjaustangon yli koiran yllättävän pysähdyksen takia, niin että pyörästä oli rengas vääntyny hajalle. Noh, onneks ei ollu kummallekkaan käyny kuulemma pahemmin ja mun pyöränkin se oli luvannu korjata! :) Eli pieni viivästys nyt tuli mun pyöräilemään pääsyssä, mutta eipä tuo haittaa. Tavoitteenahan mulla olis siis pyöräillä mun vanhempien luota anoppilaan – ja joskus toisinpäin. Matkaa yhteensuuntaan noin 24 km. Sitten kun oon tuon saanu tehtyä, niin sit miettimään vielä pidempää matkaa jne.

Rullaluistelemaan ois ihan hirvee hinku. Täällä mun nykyisessä asuinpaikassa ei voi oikein rullistelemaan lähteä mihinkään suuntaan turvallisesti kun joka puolella on vaarallisen jyrkkiä mäkiä. Pitää siis sekin tehdä vanhempien nurkilla, kun sielläpäin käy. :) Viime vuonna tuli hankittua uudet rullaluistimetkin, joita oon käyny vasta pari kertaa kokeilemassa. Olihan niillä paljon pehmeempi ja sujuvampi rullistella, kun niillä mun vanhoilla ja lahonneilla!

Tulipas tästä pitkä postaus, mutta sen vielä haluan sanoa, että muistakaa ihmiset nauttia siitä liikkumisesta! <3

Mindi-koiran kanssa ulkoilua :)

Siinä ne mun uudet rakkaat on! <3